Tai ei oikeastaan. Olen aina halunnut kirjoittaa em. otsikon ja koska tiedän että on ihan turha odottaa että kävisin läpi julkisesti yhtään mitään (merkittävää) konkreettista mitä elämässäni on tapahtunut, voin yhtä hyvin vaikka käyttää sen otsikon nyt tähän ja kirjoittaa vain jotain mitä tulee mieleen.
Eli ihan sama tyyli kuin aina ennenkin.
Mutta kun nyt päästiin otsikosta eroon niin täytyy varoittaa kaikkia niitä jotka ovat arkoja liioittelulle. Mun kerronta ei olisi mitään ilman liioittelua. Joten jos tuntuu pahalta niin kannattaa lopettaa lukeminen.
Liioittelen, siis olen.
Seuraavalla kerralla kun joku availee keittiön kaappeja ja narisee ettei ole mitään syötävää niin toivottavasti muistan vielä sen vastauksen minkä keksin noin kaksi viikkoa edellisen narinan jälkeen mutta en valitettavasti ole päässyt käyttämään sitä.
Se menee näin:
"Mutta onhan! Syödään sun kädet kun et kerran niitä tarvitse!"
Haha.
Tajusitko.
Kädetön ei tarvii käsiä.
Kyllä.
Vitsit paranee kun ne selittää.
Mietin tässä vain että olis ihan kiva tietää mitä mun aivot oikeen meinaa. Tässä on aika monta vuotta jo yritetty kyseistä asiaa selvittää, mutta se ei nyt oikein ole vielä käynyt selväksi. Kun aina tulee jotain.
Kuten esimerkiksi seurallisuus. Olen aika varma siitä että en oikeastaan kovinkaan paljon halua seurustella muiden ihmisten kanssa koska pääsääntöisesti turhan moni ihminen on luonteeltaan todella rasittava. Ja sitten ne loput, ne on kohtuuttomia itsekeskeisiä oksennuspalloja. Ihmisvihaajaksikin voisi toisinaan kutsua. Mutta sitten tulee ne mun aivot ja päättää, minulta kysymättä, että nyt perkule jutellaan ihmisille! Sanotaan vaikka että minä on olen se introvertti ja mun aivot on se extrovertti.
Extroverttiminä tykkää ihmisistä! Se päättää rohkeasti lähestyä ihmisiä, kysellä kiinnostavia asioita, pistää alulle juttuja, laukoo hyviä vitsejä ja sitten kun kaikki on hienosti aluillaan, jutut kohokohtaa vailla ja katseet kohdistuu punchlineen, extroverttiminä päättää että eiköhän tämä ollut tässä eli nyt voin poistua ja puf vaan, siinä se introverttiminä sitten olen, nieleskelen omaa itkuani, pidätän suuhun kohoavaa sappinestettä, tuntien miten punastun luitani myöden, hieron hikoilevia käsiäni etureisiini ja tuijotan omia varpaitani toivoen että juuri nyt, juuri tällä sekunnilla joku voisi painaa nappulaa mikä peruuttaa oman syntymäni ja paikallani olisi tyhjiö.
Tiedättekö?
Aamu alkaa ylenpalttisella itsevarmuudella ja sovit tapaamisen jonkun uuden ihmisen kanssa joka vaikuttaa siltä että siitä voisi tulla tosi kiva kaveri sun elämään, lauleskelet keittiössä keittäessäsi aamukahvia ja käyt kuvitteelisia, herttaisia ja vitsikkäitä keskusteluja sen ihmisen kanssa samalla kun metsän eläimet tulevat moikkaamaan sinua, linnut istuvat ikkunalaudalle ja tuovat kilvan kauniita kukkia aamupalapöydän maljakkoon, pikkupuput hyppivät jalkojesi juuressa ja isosilmäinen bambi sisaruksineen tökkii huomionkipeänä sääriäsi. Mutta siinä vaiheessa kun olet saanut vaatteet päällesi ja lähdössä ovesta ulos, vilkaiset vielä viimeisen kerran itseäsi pielistä ja vastassa on... HAAHKA. Joinain päivinä zombihaahka.
Katsot paniikissa kelloa ja tajuat että on aivan liian myöhäistä perua tapaamista millään järkevällä verukkeella etkä oikeastaan halua kuitenkaan käyttäytyä ihan niin kusipäämäisesti että vain jättäisit menemättä, joten menet tapaamiseen, mutta koska olet niin perkeleen masentunut siitä että vihaat peilikuvaasi et osaakaan yhtäkkiä olla mielenkiintoinen itsesi vaan vain tylsä ja pelokas, niin se toinen toteaa mielessään miten tavattoman huonoa seuraa olet eikä edes yritä olla sinulle mukava ja antaa mahdollisuutta, mikä vie koko tapaamisen järjettömään tuhon syöksykierteeseen ja lopulta kun se toinen päättää tapaamisen lyhyeen ilmiselvällä tekosyyllä, olet vain helpottunut siitä että pääset pian takaisin oman tunkkaisen luolasi perukoille pohtimaan aivojesi motiivia elämäsi ylläpitämiseen.
Ja kun parin kuukauden päästä joku uusi tyyppi ehdottaa tapaamista sun aivot vastaa kaikkeen KYLLÄ, KYLLÄ, KYLLÄ! Ehdottomasti kyllä, samalla kun sinä yrität sahata käsiäsi irti jotta ne eivät enää ikinä vastaisi ainoaaseenkaan puheluun tai viestiin tai ikinä enää pystyisi avaamaan ovea ulkomaailmaan.
"Hei tuletko mukaan mennään tutuntutulle bileisiin!"
AIVOT: Kyllä joo ehdottomasti! Uudet tuntemattomat ihmiset ovat ihania!
MINÄ: Ei nyt pysty pitää pestä tukka ja kuoria naama ja raastaa sielua raastinraudalla voitko lainata sellaisen, edellinen on kulunut jo loppuun.
"Hei mennään mulla on bäckstage passit yhen kuuluisan bändin keikalle. Mennään heittää läppää!"
AIVOT: Tottakai! Mä oon heti mukana!
MINÄ: Eiiiiiiijjjjj! En pysty, en voi, kakkaan pöksyihini! Mitä mä edes sanon niille? Kakkasin just pöksyihini?
"Hei kiva että tulit mun kanssa tänne plusyhdeksi mun täytyy nyt mennä tonne vähän jutskaamaan mun paremman kaverin kanssa kai pärjäät?"
AIVOT: Toki, toki! Ole niin kauan kun tarvii, kyllä mä ymmärrän.
MINÄ: Ei! Älä jätä! Jos meet niin mäkin lähden tästä sit samantien, en tunne ketään täältä! Mitä mä puhun niiden kanssa?! Kakkasin just pöksyihini?!
Että kysyn vaan: mitä mun aivot oikeen meinaa?
Onko sulla sellaista ihmistä elämässäs joka on aina kannustanut sua tekemään kaikkea mistä tykkäät tai jos et tykkääkään ja te molemmat tiedätte että tää homma on nyt vaan tehtävä ja parempi ois jos toi toinen sanoo muutaman valheen ja kannustaa vaikka kaikki tietää että ei tää voi mennä kuin huonosti? Ja sit lopputulos on että sen kannustuksen ansiosta et olekaan ihan niin paska siinä jutussa mitä et oikeastaan osaa yhtään ja sitten siinä missä olet jo tosi hyvä, olet vielä parempi.
Mulla ei ole.
Satunnaisia ala-asteen opettajan kommentteja lukuunottamatta.
Tietysti jos mun aivot on paikalla niin sellaista kannustajaa ei tarvitakaan koska mun aivot on positiivisen innoissaan aina aivan kaikesta ja jos jokin asia näyttääkin epätoivoiselle ja menee pieleen niin aivot ei välitä. Aivot pystyy kääntämään senkin voitoksi. Aivot on vaan että ei ole kuule sellaista ongelmaa mistä ei selvittäis! I can do it!
Ja sit kun pitäis mennä sen selviämisen läpi, selittää että mitä kökköä sitä nyt on saatu aikaiseksi niin aivot lähtee lomalle ja minä jään selittelemään sitä tuotosta sydän hakaten niin voimakkaasti että silmät pullistuu päästä ja hätäsesti aivot vielä viimetöikseen ennen lähtökiihdytystä huikkaa sun tyhjään pääkoppaan että SUN SILMÄT EIO KOSKAAN ENNEN NÄYTTÄNEET NOIN KAUNIIN SUURILTA! TSEMPPIÄ!
"No tässä on niinkuin lähdetty miettimään tarvetta ja sitten kun tavallinen ihminen vois ehkä kenties tarvita tähän ongelmaan ratkaisua niin... hehe... tässä oli vitsi mun ajatuksissa tässä kohtaa niin mutta joo kun tämä ei nyt oikein lähtenyt silleen... mutta siis eikö teillä... siis meillä kaikilla aina ole tää onglema ja nyt ei enää kun mulla on ratkaisu ja tuota... tästä laitetaan daataa sisään ja tuolta se tulee ulos ja tää on niinku keltanen ja ergonominen ja... saako käydä tässä välissä vessassa?"
Kannustaja joka ei ole kannustaja mun elämässäni:
"Kannattiko hei edes yrittää?"
Postauksen yhteyteen kannattaa yleensä kuulemma laittaa kuva. Klikkaamisen maksimoinnin vuoksi. Koska olen käyttänyt jo klikkiotsikkomaista (ei ihan mutta sinne päin) tekstiä niin pitäähän se kuvakin sitten laittaa. Mulla ei nyt ole tähän epäonnistumisten kierteeseen sopivaa kuvaa koska sitä varten olisin tarvinnut aivot. Mutta laitan tähän nyt tällaisen kuvan. Joku joskus jossain on sanonut että voi yhdistää minkä tahansa kuvan minkä tahansa tekstin kanssa niin ihmisaivot muodostaa jonkin yhteyden niiden välille.
Eikä ole edes syksy enää mutta ei anneta sen häiritä. Kylmää, märkää ja pimeää on kuitenkin.
Jokatapauksessa tätä tahtia kun jatkan näitä blogipostauksia niin seuraava on odotettavissa noin 9kk kuluttua. Sitä synnytellessä!